Joskus monta vuotta sitten joulun aikaan kysyin kummipojaltani että mitä hän tahtoo joululahjaksi, ja hän vastasi että beibibommin. 3-vuotias poika tahtoi oman Babyborn-nuken koska pikkusiskollansa oli jo sellainen ja poika tarvitsi oman nuken, koska se olemassa oleva nukke oli siis siskon. Minä tein työtä käskettyä ja hain kaupasta nuken enkä koskaan unohda sitä onnea, minkä nuken paketista paljastuminen pojassa aiheutti. "Minun oma beibibommi, minun oma beibibommi!"
Minulla on ollut aika samanlaisia tuntemuksia lähiaikoina kun ostin omia kanoja. Kanoja on toki nurkissa pyörinyt ennenkin, mutta aina ne on ollut jotain "raakkuja" (rakkaita toki, mutta ei itse valittuja) mitä on Särkästä jäänyt siksi etteivät tule porukassa toimeen tai jotenkin vammaisia mitä ei voi näytillä pitää. Ja sitten tietysti talvella on Särkästä joitain rotuja ollut hoidossa, mutta ne eivät ole olleet omia. Vaan nytpä minulla on täydellisiä, rotupuhtaita Sussex-kanoja. "Minun omat susselit!" Vihdoinkin voin sanoa kasvattavani jotain! "Kasvatan Sussex-kanoja!" <- kuulostaapa hienolta! Se tuntuu vielä niin hienolta senkin takia että Sussexeja on aika harvoilla kanaharrastajilla ylipäätään Suomessa.
Sussexien väri hivelee minun silmääni, ja se että ne on tavallisen kanan näköisiä normaali harjalla (ei mitään jalostettua rusinaharjaa) ja ihanat, sulattomat, vaaleat, kauniit, tavalliset kananjalat... Ah, tulikohan jo tarpeeksi ylistyssanoja.

Luvassa myöhemmin parempia kuvia. Tässä mietitään josko uskallettaisiin tulla vähän ulkoilemaan. Mun täytyy rakentaa noille varmaankin ulkohäkki kesäksi, sillä ulkona vapaana kuljeskelu on aina vähän riskialtista hommaa. Ja kukkohan on Einari, eli Särkän ylijäämä, joka menetti kukkotappelussa näön toisesta silmästään. Se ei pysty ihan täydellisesti ulkona kaikkia vaaroja aistimaan yhdellä silmällä. Einari on niin kauhean komia kuitenkin. Kanoja on kolme.