Tänään aamulla heräiltyämme J:n kanssa pohdiskeltiin että meidän sänky on varmaan liian pehmeä kun molemmilla on selät jatkuvasti niin kipeinä.
Kuin tilauksesta pihaan ajoi pakettiauto, josta pölähti ponnekas rouva myymään maailmanparhaita petauspatjoja joilla kaikki murheet häipyvät.
Ja me ostettiin. Enkä todellakaan kerro paljonko se maksoi… Kolme kertaa enemmän mitä koko jenkkisänky muutama vuosi sitten. Oli se kyllä aika kivan tuntuinen, joku geelitäyte joka muotoutuu kehon mukaan.
Asia johon en meinaa täällä maalla tottua, on se, että pihaan tulee yllättäen ihmisiä. Naapureita, kaupustelijoita ja tuttuja ja sukulaisia. Ennalta ilmoittamatta.
Rivarissa sai olla aina rauhassa, kukaan ei tullut koskaan ilmoittamatta.
Pitää olla aina kaapissa jotain tarjottavaa. Ekoina kuukausina maalle muutettuamme minulla oli aina itse leivottuja herkkuja varalla, mutta ei ole enää. Olen lipsunut siitä ihanne-emännän roolista jonka keittiössä tuoksuu aina pullalle, ja joka tekee joka päivä essu päällä mitä ihanampaa ruokaa ja niin paljon että siitä riittää aina myös satunnaisille vieraille. Siihen olen oppinut että kaapissa on aina voileipätarvikkeet ja joku kääretortun kuvatus. Niillä pääsee jo pitkälle yllätysvieraiden saapuessa.
Sekaista ei myöskään saisi olla. Varsinkin kyläläisten juttuja kuunnellessa, se on huono merkki jos jollain on sekaista. (Joskus minä vielä kirjoitan kirjan kaikista maalaisten ja kaupunkilaisten eroista. Ja varsinkin maalaisten hullunkurisista puheista…)

Tyyntä myrskyn edellä.