Carpe diem! Taito, jota ainakin minun täytyy järjestelmällisesti opetella. Minulla on tapana siirtää tekemisiä huomiseen ja huomiseen, kunnes viimein tulee hetki jolloin asiat on pakko tehdä, eli viimetippa. Se on pitkän päälle stressaavaa ja aiheuttaa oikeasti harmaita hiuksia. Sitten kun on niin paljon tekemättömiä juttuja ja hoitamattomia asioita niin ei pysty enää rentoutumaan eikä saa kuitenkaan mitään aikaiseksikaan kun ei tiedä mistä aloittaisi kerää purkamaan.

Kuulostaa typerältä itse aiheutetulta kierteeltä.

Minulla on tällä hetkellä kaikki, mistä ikinä olen osannut unelmoida; talo maalla, ja navetta missä asuu erilaisia eläimiä, terveys, ihana mies rinnalla, unelmien työpaikka ja mahdollisuus väsäillä omin pikku kätösin käsitöitä ilman suuria myyntitavoitteita. Silti naama on useimmiten jostain syystä väärinpäin.
Olen yrittänyt opetella nyt hetkeen tarttumista ja nauttia pienistä ihanista asioista mitä ympäristöni on pullollaan. Ja listalla on myös opetella tekemään asiat ajoissa.

Kuin tilauksesta tähän syliin loikkasi yksi iloittava asia. Sniku-kissa, jonka luottamuksen olen kahdessa vuodessa voittanut täysin. Arasta kissasta on tullut sylissä kiemurteleva hellyydenkipeä kissukka. Hänen vastarakkauttaan varten minun olisi tosin hyvä pukeutua toppavaatteisiin (kynnet kipristelevät voimakkaasti reiteeni tälläkin hetkellä).

Varsinaiset hetkeen tarttumiset, mistä piti kirjoittaa, olivat nämä:

Eilen illalla yllättäen tuli saunaan kutsu kiitokseksi heinähommista. Meiltä parin kilometrin päässä sijaitsi aivan unelmien rauhallinen joenrantamökki. Ja siellä J:n kanssa saatiin kaksin saunotella valmiiksi lämmitetyssä saunassa illan hämärtyessä ja pulahtaa uimaan meidänkin kodin ohivirtaavaan tuttuun jokeen.

Tänä aamuna olin aamueläintenhoitajana. Aamut eläintarhalla ovat niin ihania. Oli vielä viileää, mutta kuitenkin aurinko alkoi paistamaan. Eläimet virkeinä ja iloisina odottivat sapuskoitaan. Kaikki terveinä. Ja heti töihin mentyäni päästin aasit vapaaksi (vapauttakaa aasit ry;)). Niiden pötkylöitten määrätietoista tepastelua ja erilaisten viheralueiden maistelua on niiiin hauska seurata. Ja sitten kaikki huipentuu siihen että saan ruokakärryt lastattua valmiiksi ja lähden viemään niitä kohti isoimpia ja nälkäisimpiä elukoita, ja aasit juoksevat kintereillä yrittäen syödä kärrystä esim vasikan- tai sianrehua. Lopulta saan viskaistua sioille ruuat eteen, etteivät ne nälkäisinä tule aidan yli ja lähes samanaikaisesti ohjaan aasit omaan aitaukseensa muutaman omenanpalan avulla. Tämän hässäkän jälkeen voikin rauhassa taas jatkaa ruokien jakoa.

Näissä tilanteissa on ollut helppo tarttua hetkeen ja nauttia, ja unohtaa iänikuiset stressaavat asiat.

Kunpa siihen pystyisi jatkuvasti.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />