"Myydään: Vuonohevosruuna synt.93 mitäänpelkäämätön jörrikkä"

Tollaisen ilmoituksen bongasin keltaisesta pörssistä joskus ihan vuoden alkupäivinä vuonna 2005. Olin ollut 4 vuotta huoleton hevoseton nainen, mutta rivitaloelämä ilman omaa kopukkaa alkoi ahdistaa siinä määrin että aloin selailla myytäviä hevosia. Vuonohevosia luultavasti siksi että mulle oli aikoinaan tosi vaikeata siirtyä poneista hevosiin. Jäi varmaan joku juttu kaivertamaan kun rakas hoitoponi myytiin ja sitten piti samantien vaihtaa hevosiin. Ponikausi jäi multa aivan kesken.
Yksi vuonolainen meni ohitseni, mutta sitten näin tuon ilmoituksen ja päätin toimia. Lähdin kauheassa räntäsateessa ajamaan Vantaalle ponia katsomaan, koska sekin olisi lähtenyt seuraavana päivänä johonkin ratsastuskouluun jatkamaan tuntiponin uraansa. Myyjä kuitenkin sanoi myyvänsä sen mielummin yksityiselle, joten lähdin sitten kiireellä käsiraha taskussa kohti Vantaata.
Koeratsastus oli aivan hirveä. Mitäänpelkäämätön jörrikkä tarkoitti tässä tapauksessa täysin eteenpäinpyrkimyksensä menettänyttä tuntijyrää. En ollut kokenut koskaan tunnetta että hevonen ei todellakaan edes ravia nosta, saati laukkaa. Järkyttävää. Räntä piiskasi kasvojamme ja etenimme käynnissä, koska en kehdannut alkaa tosissaan ruoskimaan raipalla ponia omistajan katsellessa. Omistaja onneksi tajusi tilanteen nolouden ja jätti meidät kahden. Sain sitten kuitenkin elukan liikkumaan sen verran että totesin sen olevan kuitenkin liikuntakykyinen.
Lopuksi pysähdyttiin kentän keskelle ja kysyin Fapsulta haluaisiko hän muuttaa meille. Mitään elettä en saanut vastaukseksi, häntä ei kiinnostanut pennin vertaa. Ehkä juuri se elämäänsä lopen kyllästynyt ilme oli se joka sulatti minun sydämeni.
Tallissa odotti omistaja varmasti hiukan eri reaktiota minulta. Hymyilin kuin naantalin aurinko ja sanoin että otan tämän. Luuli varmaan minua joksikin hulluksi joka huvikseen käy ilmaiseksi koeratsastamassa kopukoita ja häviää sen sileän tien ja alkoi sopertaa jotain että en huomannut puhelimessa sanoa että olisit ottanut käsirahan mukaan. Yllättyi siitäkin silminnähden kun hain autosta tukun seteleitä sanojeni takeeksi.
Sitten hoitelin kuljetuksen ja kolmepäivää myöhemmin haettiin Fapsu kotiin (tai silloin vielä Siuroon ystäväni talliin).

Saapumista seuraavana aamuna.

Kaikenlaista sen kanssa on koettu. Oli varmaan yli kymmenen vuotta taukoa mm. selästä putoamisesta ennen Fapsun ostoa, mutta niin kultainen siitä on tullut. Nyttemmin sillä on vauhtia välillä liikaakin.
Ja joku aina jeesustelee että säälistä ei pitäisi eläimiä ostaa, mutta oikeesti olen sitä mieltä että vaikka olisin ostanut ihan minkätahansa hevosen, (vaikka lv:n), niin se olisi tänä päivänä mun mielestä kaikista parhain hevonen juuri minulle.


Tämä vuodatus tänään siksi, että käytiin ihanalla maastoköpöttelyllä iltasella.