Tänään se juttu oli sitten Morossa mikä tehtiin jo marraskuun puolella.
Kiva juttu oli, mutta termi talvieläintarha on poikinut jo yhden yhteydenoton että voiko eläimiä tulla katsomaan. Tämä on meidän koti ja me olemme eläinten kanssa ansaitulla lomalla Särkänniemen hulinasta. Keskenämme, rumissa vaatteissa aamuäreinä.

Ja eltalaisille tiedoksi että vaikka jutussa luki että kaneja olisi taas siunaantunut lisää, niin ei ole. Puhuimme edellisvuotisesta kanikatastrofista toimittajan kanssa.

http://www.aamulehti.fi/moro/uutisellista/59878.shtml
netissäkin on lyhennetty versio jutusta ja jotain kuvia, sekä "iki-ihana" video. Siis oma ääni kuulostaa niin kamalalta kun sen kuulee jostain, ja muutenkaan ei oo kauhean kiva katsella itseään videolta... Mutta kehräämiseni näyttää  näköjään aika oikealta näin sivusta katsottuna.

Joulun ensimmäiset itkukohtaukset ovat tulleet tänään. Mullahan on jo ihan perinne että pillahdan aattoaamuna itkuun kun menen talliin. Kaikki paistetut laatikot ja kinkut, haudutetut paistit, piparit, lahjat yms.yms alkavat olla silloin valmiina. Jostain olen vielä edellisiltana repinyt voimat tallin suursiivoon ja koristeluun. Kaikki se väsymys...ja sitten avaat oman (koko elämäsi haaveileman) tallisi oven missä omat karvakorvat odottavat sinua joulukoristeiden keskellä. Silloin mä sitten pillahdan.
Mutta tänään tuli ensimmäiset väsymysitkut. Kävin katsomassa kummitätiä sairaalassa (se haju ja ne suuhun tunkeutuvat sairaalabakteerit ahdistivat). Ja sitten myöhästyin Mimmin normaalihoitoajasta ja Leena-mummun kotiinkuljetuksesta.
No noin pienet asiat sen sitten aiheuttavat kun on väsy. Olin yksin tallipihalla Mimmin karsinassa ja aloin vollottaa kyykyssä. Eläimet olivat ihmeissään, rouskutus lakkasi, lampaatkin tulivat ihan aidan taakse katsomaan että mikä sille nyt tuli. Tiirailivat laudanrakosista tyrskivää rapsuttajaansa. Ja siitä mun kyynelkanavat vasta aukesivatkin sillä ei mun omat eläimet kiinnitä mun itkuihin mitään huomiota kotona, kai ne on niin tottuneet...

Kotona sitten odotti surua kun Maxine-kana oli poistunut tästä maailmasta. Sekin vielä.
Olen aina kokenut Sussex-rodun jotenkin vaikeaksi roduksi. Yksilöt ovat olleet aika lyhyt ikäisiä ja vähämunivaisia. Maxinella alkoi sulkasato jonkin aikaa sen jälkeen kun se tuli meille, se ei oikein mennyt sitten ollenkaan ohi, se vaan laihtui ja laihtui ja tuli väsyneen näköiseksi. Yritin kaikkia mitä pystyin antibioottia, vitamiineja, pähkinöitä ja koiranmakkaraa, mutta tänään se oli sitten kuollut. Einari tuli puolustamaan ruumista kun hain sen pois, siitä on tullut kunnon kukko.